Kohta on takana kahden kuukauden diettaaminen, laihdutus, muutos, miksikä sitä haluaa kutsua. En dietiksi ainakaan, kun en ole noudattanut tiettyä ruokavaliota tai karsinut mitään raa'alla kädellä pois kokonaan. Yritän vain järkeillä mitä suuhuni laitan päivän mittaan, ja liikkua sen verran etten varastoi suuria määriä ylimääräistä energiaa.
En tiedä miksi välillä turhaudun kaikkeen niin paljon, vaikka vaakakin on alkanut pikkuhiljaa näyttää vähän pienempää lukua. Kilo kerrallaan. Tänään taas turhauttaa, ja paljon. Odotan enemmän kuin mitään, että peilistä katsoo pienempi ihminen. Ihminen, jonka ei tarvitse peitellä ja hävetä itseään jatkuvalla syötöllä.
En pysty olemaan monienkaan ihmisten seurassa oma itseni. Ajattelen, mitä he ajattelevat minusta. Koska en ole hoikka. Ja tämä taas on typerää ulinaa, kun jokainen on hyvä omanlaisenaan, kantaa itse kilonsa ja muuta diibadaabaa. Siltikin tuntisin oloni itsevarmemmaksi, ja paremman näköiseksi hoikempana. Kukapa ei?
Olin tänään päivän päätteeksi menossa ruokakauppaan. Kunnes ohimennen peilistä huomasin näyttäväni taas niin epämiellyttävältä ei-mustassa vaatteessa, oloni ei ollut yhtään itsevarma. Olisi pitänyt lähteä kotoonta hakemaan perus mustaa ja peittävää vaatetta päälle kauppareissulle. Jätin siis välistä koko käynnin.
Tälläistä tänään. Vielä joku päivä en häpeä peilikuvaani, ainakaan näin paljoa.
- Hoo.
- Hoo.
