Kyseinen lause on pyörinyt mielessäni muutaman päivän aktiivisesti. Se pitää niin paikkaansa eikä sitä paremmin voisikaan kiteyttää.
Olen miettinyt, että olenko alitajuntaisesti jo luovuttanut. Sen painonpudotuksen suhteen. Enää ei ole pitkä matka, ollaan jo NIIN voiton puolella. Viimeiset kilot, joita on surullisenkuuluisaa tiputtaa. Olen viimeiset 4kk tapellut samaisen painon kanssa. Jopa nostanut sitä, vahingossa ja helposti.
Olenko luovuttanut? Nyt kun ollaan niin lähellä, miksi en taistele viimeisistä kiloista eroon? Otsikkoon viitaten en ole vielä tyytyväinen itseeni, mutta tarpeeksi tyytyväinen verrattuna parin vuoden takaiseen. Onko kehitys ja matka siksi alkanut tyssäämään?
Painoa on pudonnut kaikenkaikkiaan noin 25kg. Olen siksi antanut itselleni armoa syömisten ja liikuntojen suhteen. "Voin herkutella, kun olen niin ison urakan tehnyt." No tietysti toisinaan voinkin, mutta en jokapäivä. En kuten nyt. Miksi sitten teen niin? "Ei huvita treenata tänään, ei tarvitse kun painoa on pudonnut jo niin paljon." Näitähän riittää..
Viime postauksessa iloitsin arjen hyötyliikunnan lisäyksestä liittyen arkipyöräilyyn. Kestihän sitä muutaman päivän, kunnes tuli myrskyisiä kelejä, sateista ja kovaa tuulta. Jopa lunta!! Autolla siis taas kuljen. Odotan enemmän kuin mitään parempia ilmoja, niitä oikeita pyöräkelejä ja sitä että ulos viitsii mennä vapaaehtoisesti. On niin mahtavaa pyöräillä aamulla kouluun/töihin, tai ottaa päivän päätteeksi lenkki rullaluistimilla tai sillä pyörällä. Aurinko tule jo! ☀️
Viimeistään ilmojen parantuessa ja kunnon kevään koittaessa saan itsestäni irti sen energisen ja liikunnallisen puolen. Sitä odotellessa!
-Hoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti